Elämän sävel-novelli

Minä olen soittanut viulua jo kuusi vuotta. Osaan ulkoa kaikki Mozartin ja Beethovenin kappaleet. Olen ollut jopa orkesterissa... Oikeasti vihaan tätä. En ole ikinä saanut viettää normaalia elämää, niin kuin muut. Ensimmäisenä on aina soittaminen ja monet luulevat aina minun rakastavan sitä.
Kävelen katua pitkin bussipysäkil On iltapäivä. Ihmiset menevät töistä kotei- hinsa. Ohitseni pyöräilee joitain tyttöjä, jotka ovat menossa treeneihin. Heillä on yllään musta-punaiset takit, joissa lukee seuran nimi. He juttelevat ja näyttävät ilosilta. (Miksen minä ole tuollainen?!) Minun kotonani asuu perheeni lisäksi paljon sukulaisia. He ovat hyvin tarkkoja kaikesta. Juuri heidän takiaan soitan viulua, koska heistä se niin ihmeellistä. Minun äidilläni ei ole varaa muuttaa pois heidän luotaan. Hän vain joutuu passaamaan itsekkäitä vanhuksia. Kun täytän kuusitoista, muutan pois. Ehkä jopa ulkomaille ja vien äidin paikkaan, jossa hän saa levätä. - Siinähän sinä olet Chirstina Julia, sanoo joku isotätini nojatuolista. - Joko osaat Sibeliuksen kolmannen sävellyksen ilman yhtäkään virhettä? Sinun pitää osata se täydellisesti, koska olen luvannut, että soitat sen sukuko- kouksessa! - Soita Mozartia minun vanhoille korvilleni, Christina Julia! huutaa iso- mummu sohvalta. - Eikä kun Beethovenia minulle, pyytää isoisä. - Saat karamellin, jos soitat sen oikein nätisti. - Eikä kun Johan Bachia! - Sinun pitäisi osata ne kaikki! Alkaa kiihkeä riitely siitä, mitä minun pitäisi soittaa. Vanhukset huutavat toisilleen kummallisilla haukkumanimil- lä:-Senkin uliseva lehmä! - Typerä lampaanjalka. - Noita-akka! - Hullu ukonkääkkä! Jne. Häivyn nopeasti huoneesta. Juoksen käytävän päähän ja portaat ylös. Minun huoneeni on ullakkokerroksessa, missä ovat tuskin vanhukset käyneet. Siellä on todella rauhallista. Olen sisustanut sen mieleisekseni. Se on ehkä talon moder- nein huone, koska olen maalannut seinät vaalean punaisiksi ja ripustanut niihin julisteita. Minulla korkea kirjahylly, jossa ei ole mitään Tuhannen ja yhden yön tarinoita, vaan kauhua, fantasiaa ja rakkaustarinoita. Työpöydällä on tusseja ja geelikyniä. Kaikki juuri niin, kuin haluan. En todel- kaan aijo elää vanhanaikaisesti. Jonain päivänä vielä saan kerrankin tehdä mitä haluan. Ja vanhukset ovat siellä, minne kuuluvat. Eikä minun tarvitse ikinä enää soittaa viulua. Saan silloin tämän kaiken vielä valtaani. Muahhahhahhahhah!